torstai 29. joulukuuta 2022

100. Sinäkö


Katen poskia kuumotti. Mies oli todella soittanut ja kutsunut hänet illalliselle. Olivatko nämä siis treffit? Miehen nimi oli Ethan, miten miellyttävä nimi.
Ethan osasi hyvin pitää keskustelua yllä, vaikka Katea jännitti aivan kamalasti. Kate sai tietää, että mies oli aivan vasta muuttanut Sun Myshunoon. Ethan kertoi, miten oli ollut matkalla työhaastatteluun kun he kaksi sitten törmäsivätkin toisiinsa.
Työasioista ei puhuttu sen enempää. Ethan sen sijaan halusi tietää  kaiken muun mahdollisen Katesta ja tämän elämästä. Mies ei edes säpsähtänyt kun Kate kertoi olevansa yksinhuoltaja pienelle tyttärelleen ja kuolleen miehensä pojalle. Ethan vaikutti aidosti kiinnostuneelta hänestä.
Miehelle oli helppo puhua. Ethan oli häntä vähän vanhempi ja hänessä oli jotain tuttua, mutta Kate ei millään keksinyt, että mitä.
Ateria oli täydellinen. Hän oli viimeeksi Del Sol Valleyssa asuessaan käynnyt näin hienossa ravintolassa syömässä.
Haluaisikohan Ethan tavata hänet uudelleenkin? Kate pohti ajatuksiinsa uppoutuneena.

***

Katen sydän pampaili hurjasti kun he olivat tekemässä lähtöä. Näkisikö hän tätä miestä enää?
Siihen hän sai nopeasti vastauksen.
- Saanko soittaa sinulle toistekin? Ethan kysyi
- Saat, todellakin saat.
Ethan virnisti ja otti askeleen lähemmäs naista. 
- Käykä hyvän yön suudelma?
Kate tirskahti ja nyökkäsi.
- Onko sinulla minun numeroni tallennettuna? mies kysyi.
- Mhmm, Kate mumisi myöntämisen merkiksi.

***

Kate oli töissä, kun hänen puhelimensa soi. Se oli koululta. Alexin luokanopettaja pyysi, että Kate tulisi koululle keskustelemaan Alexin tilanteesta.
Keskustelemaan koululle? Se ei voinut tietää mitään hyvää.
- Hei, minun täytyy lähteä käymään Alexin koululla. En ehkä palaa enään tänään, saatteko te pidettyä puljun pystyssä? 
- Hoituu pomo.
No niin, muista hengittää syvään ennen kuin sanot mitään ajattelematonta, Kate muistutti itseään, kun käveli pukukopeille.

***

- Alex, mistä nyt on kyse? Kate kysyi, kun löysi pojan istumasta rehtorin kanslian oventakaa.
Poika kohautti vain harteitaan.
- Et siis aio kertoa minulle, en voi varautua ollenkaan mitä tuleman pitää. Hienoa, tosi hienoa.
Alex ei vastannut mitään.
Kun rehtorin huoneen ovi avautui Kate meinasi saada sydänkohtauksen. Tämän täytyi olla pahaa unta.
- Odota siinä, äläkä ajattelekaan karkaavasi.
- Hei, tiedän, että tämä ei ole mikään ihanteellinen tilanne, Ethan sanoi huokaisten raskaasti.
- Ihanko totta, Kate naurahti ja purskahti sitten itkuun.
Normaalisti Ethan menisi istumaan pöydän toiselle puolelle, mutta tässä tilanteessa se melkein tuntuisi loukkaukselta. 
- Hei, ei mitään hätää, Ethan sanoi ja puristi Katea rohkaisevasti olkapäästä ja istahti naisen vieressä olevalle nahkatuolille.
- Anteeksi, en minä ole tällainen nyyhkijä tavallisesti. Tämä on vain älyttömän noloa.
- Sinulla ei ole mitään syytä nolostua.
- Sinä olet sitten meidän uusi rehtorimme.
- Jep.
- Hyvä on, mitä tällä kertaa on tapahtunut, Kate kysyi ja suoristi ryhtinsä ja katsoi Ethania silmiin.
- Niin, Alex potkaisi jalkapalloharjoituksissa pallon koulun ikkunasta sisään ja noh, se taisi olla tarkoituksellista.
- Mitä, ei, Kate voihaisi.
- Joten, minun täytyy ikäväkseni kertoa, että koska vaikeuksia on ollut aiemminkin niin hänet erotettiin koulun joukkueesta.
- Tietenkin. 
- Ajattelen, että Alex voisi hyötyä koulun psykologista, Ethan heitti ilmoille.
- Tietenkin, mutta puhuisiko hän siellä mitään, Kate vastasi epätoivoisena.
- Ehkä ei heti, mutta kannattaahan sitä koittaa.
- Joo, olen valmis ihan kaikkeen.
- Hei, älä vielä luovuta. Te selviätte kyllä tästä vaiheesta, eikö niin?
- Katsotaan.

~

Noniin, siinä olisi nyt 100 osa yli vuoden tauon jälkeen.
En tiedä onko täällä enää ketään, mutta jos joku eksyy tänne asti, jättäkää joku kommentti olemassa olostanne. :)

Oppari on saatu valmiiksi ja siirrytty työelämään takaisin. 
Aloitin tämän tarinan yli kahdeksan vuotta sitten, ihan hullua. Olin silloin 22 -vuotias ja nyt olen jo 30 -vuotias. Yritän kovasti, että saan jossain vaiheessa päätökseen tämän pitkän urakan.
 
 ~ Pisara

torstai 19. elokuuta 2021

Pientä taukoilua

Heippa kaikki ihanat lukijat!

Niin kuin olette varmaan huomanneet, niin päivitysvälit ovat vähän venähtäneet. Anteeksi siitä. Tällä hetkellä aherran opinnäytetyön parissa ja käyn sen lisäksi kokopäivätyössä. ( ja jostain järjen oikusta ilmoittauduin autokouluunkin juuri nyt )

Mutta siis palataan uusien osien pariin kun tuo oppari saadaan ainakin pois alta. <3

Tein simsjutuille oman instagramin jos jotain kiinnostaaSimsblow

Alla random kuvia, jotka ei liity tarinaan mitenkään.

Kuulaan taas! 

~ Pisara





perjantai 9. huhtikuuta 2021

99. Yksinhuoltajan arkea

 

Katea väsytti aivan liikaa kun hän valmisti illallista perheelle. Oikeastaan lasten pitäisi olla jo nukkumassa, mutta hän ei yksinkertaisesti ollut ehtinyt syöttää lapsia aikaisemmin. Töissä oli venynyt pitkäksi kun kassakone oli sanonut itsensä irti ja Katen oli pitänyt mennä metsästämään uutta ja no, kassakoneita ei nyt myyty ihan jokaisessa liikkeessä. 
Kaiken lisäksi hänen luotto lastenhoitajansa oli kipeänä ja hän oli joutunut turvautumaan naapurin teinityttöön, joka ei osannut edes ruokaa laittaa. Kate ei todellakaan halunnut syöttää eineksiä kahta kertaa samanpäivän aikana lapsille. Eikö kouluissa enää ollut kotitaloutta vai minkä ihmeen takia nykynuoret olivat niin uusavuttomia, Kate pohti. 
- Minä en halua vihanneksia, ne maistuvat kakalta! keittiöön tullut Alex valitti.
- Sinä syöt sitä mitä on tarjolla, Kate huokaisi. Pojasta oli tullut niin nirso. Kate oli myös vähän huolissaan pojan hoikasta olemuksesta, mutta toisaalta poika osallistui kaikkiin koulun urheilutoimiin, joten ehkä se oli normaalia?
- Maistakaa nyt edes. Ei se niin pahaa ole.
- Miten pastan seassa voi olla jotain vihreää? Alex sanoi mulkoillen lautasta.
- Yök, tosi ällöttävää.
- Jos ette syö enempää niin sitten äkkiä hampaitten pesulle ja nukkumaan.

***

- Eikait sinulla ole vielä läksyt tekemättä! 
- Unohtu tehdä.
- Nyt äkkiä nukkumaan. Saat huomenna herätä aikaisemmin tekemään tehtävät loppuun. 
- Eikä! En minä jaksa herätä, Alex valitti.
- Ei voi mitään. Olisit miettinyt aiemmin. Nyt sänkyyn niin kuin olisi jo!
Poika paiskasi kirjan kiinni ja mulkoili vihaisesti Katea. 
- Hyvää yötä.
- Minua ei tarvitse enää peitellä! Alex tokaisi ja kiskaisi peiton tiukemmin itselleen.
- Asia selvä. Nukuhan sitten. 

***

Katesta tuntui, että hän olisi voinut nukahtaa seisomilleen, mutta vielä piti Casidy laittaa untemaille. Hänen suureksi harmikseen tyttö nukkui käpertyneenä tuolilla. Tiedossa olisi siis kiukuttelua.
- Äkkiä pitäisi vaihtaa yövaatteet päälle niin sitten pääset jatkamaan unia, Kate sanoi lempeästi ja nosti unisen tytön syliinsä.
-Ei väsytä, Casidy valitti.
- Eipä tietenkään, Kate naurahti samalla kun alkoi vaihtaa tytön vaatteita. 
Pienen itkun ja huudon jälkeen Kate sai tytön sänkyynsä. Casidy mutristeli naamaansa äidilleen.
- Nuku hyvin, Kate sanoi ja painoi suukon tyttärensä otsalle. 

***

Kun ovi viimein sulkeutui huoneesta, Kate lyhistyi matolle. Hän oli väsynyt, todella väsynyt. 
Yksinhuoltajana olo oli rankkaa. Kate oli ruvennut haaveilemaan, että tapaisi jonkun joka jakaisi tämän raskaan taakan hänen kanssaan. Mutta kuka haluaisi tämän rikkinäisen perheen vastuulleen. Ei kukaan. Niinpä kaikki jatkuisi edelleen näin. 
Oli parempi mennä nukkumaan, aamulla hän joutuisi kuitenkin herättämään Alexin etuajassa tekemään läksyt loppuun.
Samalla kun Kate kömpi sänkyyn hän mietti voisiko lähettää lapset lomalla vanhemmilleen, että saisi pienen tauon. Ei, ei hän voisi tehdä niin. Alexin kannalta se olisi vaikeaa.
Mutta jos ehkä kuitenkin? Niihin ajatuksiin hän nukahti.

***

Aamulla Katella oli kova kiire. Alex ei ollut millään suostunut heräämään ja lastenhoitaja oli myöhässä. Nyt Kate juoksi kuin viimeistä päivää, että ehtisi ajoissa metroon.
Yht'äkkiä hän tunsi raskaan painon päällään ja tunsi miten jalat lähtivät alta. 
- Hemmetti! mies manaili ja yritti kömpiä ylös Katen sylistä.
Tilanne oli aivan absurdi. Siinä Kate makasi keskellä lumihankea vieras mies päällään. 
- Anteeksi, olen todella pahoillani, mies pahoitteli.
- Anna kun autan sinut ylös. Olen todella pahoillani.
Kate katsoi epäröiden edessään seisovaa miestä, mutta tarttui kuitenkin lopulta tämän ojentamaan käteen. 
- Anteeksi neiti. Tämä ei ole ollenkaan tapaistani. Minulla on kauhea kiire ja en ollenkaan huommannut sinua.
- Vika ei ollut varmaankaan pelkästään sinun, Kate sanoi punehtuen.
- Joka tapauksessa, olen todella pahoillani. Eikait teihin sattunut?
- Varmaan pieni kuhmu tulee päähän, mutta enköhän minä pärjää, Kate vastasi naurahtaen.
- Minulla on nyt kamala kiire, mutta haluasin tarjota sinulle illallisen joku ilta korvaukseksi tästä.
- Voi, ei teidän tarvitse. Olen ihan kunnossa.
- Minä lähes vaadin neiti. Se helpottaisi omaatuntoani.
- No, jos kerran vaadit. Kaipa se käy, Kate sanoi hämmentyneenä.
- Saanko vaikka puhelinnumerosi niin voin olla yhteydessä teihin?
Kate kaivoi lompakostaan käyntikorttinsa ja ojensi sen miehelle.
- Kiitos. Minun on nyt pakko mennä, mutta lupaan, että otan yhteyttä teihin.
Mitä ihmettä juuri tapahtui, Kate ihmetteli kun mies harppoi matkoihinsa.

~

Uutta osaa vihdoin. Tunnistiko kukaan kuvan miestä?